Rohkeus ei oo sitä ettei pelota, vaan et uskaltaa hyppää vaikkei tiedä selviikö elossa. Näinhän se Cheek totesi ja olipas oikeassa.

Miun kesäteatteriliekki syttyi kaheksankytluvulla. Sillon kun teatterin virkaa toimitti nousevat penkit Nymanin talon pihassa, silloin kun Simpuran Elinan ohjauksessa menivät Tulitikkuja lainaamaan. Voi mikä ihana näytelmä. Osaan sen etu- ja takaperin ulkoa, sillä istuin lastenlipulla katsomossa lähes joka näytöksessä.

Se miun suurin haave oli näytellä Ihalaiskaa vielä joku päivä, nähtäväksi jää toteutuuko unelma koskaan. Noin vuosi sitten istahdin jälleen Tohmajärven kesäteatterin katsomoon ja Teuvon nähtyäni, tajusin että miun on pakko päästä tuonne sekaan ja täällä sitä ollaan, keltanokkana konkareiden seassa. Tätä kirjoittaessani ensi-illasta on kulunut kaksi yötä ja mie hymyilen edelleen.

Voi sitä adrenaliinin määrää, jonka lavalta mukaansa saa. On aivan mieletön etuoikeus päästä tähän ryhmään mukaan, vaikka sen taidon mitä toisilla on, korvaa miula into. Yhteishenki on käsin kosketeltavissa.

Ihana ohjaajamme Mervi luotti miule, noviisille kolme toisistaan kovastikin poikkeavaa roolia. Jokaisena hahmona lavalle tulo on yhtä mukavaa, vaikka Sauvamäen Helkasta tykkään eniten. Jo tämän lyhyen kokemuksen jälkeen ymmärrän täysin miksi niin monelle kesäteatterista on tullut elämäntapa.

Oman fiilikseni voisin kiteyttää Helkaa siteeraten toteamalla ”kuin varkain sydämeni veit..” Toivotan Teidät jokaisen lämpimästi tervetulleeksi elämään mukanamme puolitoista tuntisen Viimeiset Mohikaanit -matkan.

UGH!
Tanja