Perspiraatiosta inspiraatioon

Ohjaaja sanoi, että kirjoita, jos saat perspiraation. Lupasin.

Jäin sitten miettimään inspiraatiota ja näyttelemistä. Etenin mutkan kautta.

Kirjailijat ovat näyttelijöiden tavoin taiteilijoita. Monet heistä kertovat, että on turha odottaa inspiraatiota. Jos niin tekee, ehtii kuolla nälkään monta kertaa ennen kuin on saanut riviäkään kirjoitettua.

He menevät tiettyyn aikaan koneen äärelle ja rupeavat kirjoittamaan – oli inspiraatiota tai ei. Aina jotain syntyy. Osa on päättänyt viettää tietyn tuntimäärän päivässä koneen äärellä, osa mittaa kirjoitettuja arkkeja. Yhtä kaikki. Tästä voimme päätellä, että taiteen teko edellyttää myös kurinalaisuutta ja tiettyä rutiinien sietoa. Onko se sitten sitä kuuluisaa tylsyyden tai arjen sietoa, jonka varassa kuulemma parisuhteetkin lepäävät.

Tästä päästäänkin näppärästi näyttelemiseen ja inspiraatioon. Mitähän ohjaaja tuumaisi, jos seuraavissa harjoituksissa tuijottelisin kattoon ja tuumaisin odottavani sitä inspiraatiota. Taiteellista flow olotilaa odottelisin. Ei mahtaisi tulla harjoituksista mitään varsinkin, jos kaikki muutkin odottelisivat jotain ylimaallista draivia, joka johdattelisi taiteelliseen hekumaan.

Harjoittelua, harjoittelua ja harjoittelua.

(Huokaisu.) Pitänee vain ottaa repliikkivihko kiltisti kätösiin ja harjoitella. Kokeilla roolihahmon nahkojen joustavuutta suuntaan jos toiseen. Välillä puuduttaa, mutta useimmiten oivaltaa uusia asioita.

Eräänä vuonna riemastuin, kun tajusin, että roolihahmoni liikkui kuin kana. Pääkin kurottui ja kallisteli välillä sivulle samalla tavoin. Kokeilkaapa ihan huviksenne liikkua kuin kana. Kyllä siinä kotkotellessa ja koikkelehtiessa tiukimmankin riivinraudan huulet vääntyvät väkisinkin hymyntapaiseen.

Tänä vuonna tuntui, että rooli vaatii kääntämään asentoa sisäänpäin, yhä sulkeutuneempaan suuntaan. Olikohan tuo sitä inspiraatiota?

Harjoittelua, harjoittelua ja harjoittelua. Kokeilua, kokeilua ja vielä kokeilua. Sitä kokonaisen näytelmän työstäminen on.

Kun on riittävästi harjoitellut ja on sinut roolinsa kanssa, voi päästä siihen huimaan flow –tilaan, jossa on yhtä hahmonsa kanssa. Liitelee inspiroituneena näyttämöllä kohtauksesta toiseen – tai vain pienen hetken kunnes havahtuu miettimään: ”missä minä olen ja missä minun pitäisi olla?”

Johonkin tähän väliin, alkuun ja loppuun. Näytelmän kirjoittamiseen, dramatisoimiseen, lavastamiseen, puvustamiseen, ohjaamiseen, roolissa oloon ja näytelmän katsomiseen liittyy se inspiraatio – vai perspiraatioko se oli?

Hyviä perspiraatioita ensi kesäksi toivottaen,
Punturin isäntä.